*

jheyno Gutta cavet lapidem - non forte, sed saepe cadendo

Hyvinvointivaltion historia 3 - Nykyaikainen hyvinvointivaltio

Edellinen osa:  Hyvinvointivaltion historia 2 - Suomen "suuri murros"

 

 

 

Nykyaikainen hyvinvointivaltio



Nykyaikaisen hyvinvointivaltion käsitteeseen on luettava paitsi varsinainen suora taloudellinen sosiaaliturva, myös terveyden huolto ja edellä mainittu, usein unohdettu, maksuton koulutus. Suomessa kehityksen ratkaiseva muutos tapahtui 1950-luvulla. Syitä oli useita: yleinen taloudellinen tilanne muuttui ratakisevasti suotuisammaksi, kun toisen Maailmansodan lopputuloksena määrätyt sotakorvaukset saatiin lopulta maksettua 1952. Sotakorvausjärjestelmän ohessa luodut kauppasuhteet ja Neuvostoliiton-kaupan clearing-järjestelmä loivat vakautta talouden nousulle. Lisäksi tuotantotekniikan kehittyminen edellytti entistä parempaa ja laajempaa kouutusta myös työväestöltä.



Toisaalta vanha patriarkaaliseen ajatteluun perustuva sosiaaliturvajärjestelmä alkoi rapautua. Pientilojen talous osoittautui lopulta heikoksi, jälleenrakennuksen ”valmistuttua” työn tarve maaseudulla romahti ja metsäteollisuuden teknistyminen vähensi työvoimantarvetta. Omavaraistalous kansallisella tasolla oli tullut tiensä päähän. Erilaisten tuotantoa vahvistavien tukijärjestelmien seurauksena maatalous alkoi muuttua omavaraisesta ylijäämäiseksi. Vientimarkkinoita oli kuitenkin vaikeaa löytää, voin vientiä lukuun ottamatta.



Myös kaupunkien ja maaseudun elintapojen ja -olojen erilaisuus alkoi korostua: perhekoot alkoivat eriytyä, vapaa-ajanviettotavat poiketa ja oikeastaan koko aiempi ”kansallinen” elämänmuoto hajota erilaisiin osa-alueisiin, sekä alueellisesti että sosiaalisesti. Palkkatyön ja omavaraistalouden erilainen asema kehittyvän hyvinvointivaltion sosiaaliturvajärjestelmässä alkoi korostua.



1956-1959 välisenä aikana Suomi koki nostalgia-allon, erityisesti liberaalin oikeiston piirissä. Haluttiin palata ”vanhaan hyvään aikaan” ennen sotia, jolloin valtion osuus kansantaloudessa oli minimaalinen sen hetkiseen verrattuna. Tämän ”taantumuksen” henkinen argumentti oli, että on väärin, että toiset maksavat, toiset saavat. Haluttiin palata ”auvoiseen aikaan”, jolloin jokainen maksoi omansa, vastasi itsestään, niin kuin ajateltiin. Verotuksen perustarkoituksena pidettiin yksinomaan ”yövartijavaltion” kustannusten kattamista – useinkaan ymmärtämättä, mitä tuo ”yävartijavaltio” tarkoitti tai kenen etuja se vartioi. ”Katastrofina” pidettiin, että sosiaalimenojen oletettiin nousevan ”jopa” 12 prosenttiin (HS 1957). Nykyiseen verrattuna tuo ”katastrofiraja” olisi uuslibertaarin unelma.



Tilanne kehittyi absurdiksi, kun valtion laitos, Suomen Pankki, kieltäytyi rahoittamasta valtion menoja, ja valtio julistautui maksukyvyttömäksi 1957, vaikka tilinpäätös oli ylijäämäinen. Samaan aikaan nousseet maailmanmarkkinahinnat (sokeri, kahvi, polttoaineet, vilja jne.) johtivat poliittisiin levottomuuksiin. Nämä taas vaikuttivat, paitsi poliittiseen kehitykseen, talouden ja sosiaaliturvan yleiseen järjestämiseen uudella tavalla.



Talouden selvä positiivinen kehitys nosti poliittisia paineita hyvinvoinnin ja taloudellisen tuloksen jakamiseen tasaisemmin kuin oli aiemmin tapahtunut. Seurauksena oli paitsi vaatimukset palkkojen nostamisesta – mikä kulminoitui 1956 yleislakossa – myös yleisestä sosiaaliturvan, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, parantamisesta. Muutos keskittyi 1950-luvun puolivälissä tapahtuneeseen murrokseen, jolloin jalostuksessa työskentelevän väestön osuus ylitti alkutuotannossa toimivien osuuden.



Mielenkiintoista on, että 1950-luvulla ideoidun modernin hyvinvointijärjestelmän ideologinen tausta löytyi vasemmistosta, lähinnä Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta, mutta sen toteuttaminen ei tapahtuut vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa, jollainen syntyi uudelleen vasta 1966. 1958-1962 vasemmistoenemmistöisen eduskunnan saavutukset jäivät pakostakin melko vaaatimattomiksi, ja tuon jakson varsinaiset mullistukset koskivat ay-liikettä ja työelämää. Vaikka työttömyysturvaa oli uudistettu vasemmistoeduskunnassa ja uusi työeläkejärjestelmä saatu aikaiseksi, varsinkin jälkimmäinen oli melkoisen ”oikeistolainen” lopputulokseltaan, sehän perustettiin nimenomaan säästövakuutukseen, joka annettiin ykstyisen sektorin hoidettavaksi.



Toisaalta mm. sairausvakuutus ja siirtyminen 5-päiväiseen työviikkoon tapahtuivat porvarienemmistöisen eduskunnan kaudella poliittisena kompromissina. Trendi oli kuitenkin selvä: kansan valtaenemmistö oikealta vasemmalle kannatti uudistuksia ja kansan elintason selvä yleinen nousu vaikutti selvästi positiivisesti tulevaisuudennäkymiin. Tämä taloudellinen kehitys vaikutti myös poliittisten asenteiden muuttumiseen; lähes kaikki puolueet hajosivat 1960-luvun lopulle tultaessa, oikealta vasemmalle, ja osa puolueista katosi myöhemmin lopulta kokonaan puoluekentältä, mm. Liberaalinen kansanpuolue.



Kansantalouden merkittävä muutos sotien jälkeen oli nk. maaltamuutto. Kymmenen vuoden aikana noin puolen miljoonan ihmisen arvioidaan poistuneen maatalouden piiristä, eri syistä. Pientilat joutuivat raskaisiin taloudellisiin vaikeuksiin, mikä johti mm. Maalaisliiton (myöh. Suomen Keskusta) hajoamiseen ja SMP:n syntyyn. Myös vasemmalla kehitys johti hajoamiseen ja TPSL:n syntyyn hieman aiemmin. Koko Suomen poliittinen kenttä oli hajaannuksen tilassa. Samalla kaupunkien demografinen rakenne muuttui rajusti: ammattitaitoista työväestöä siirtyi ulkomaille, pääasiassa Ruotsiin, ja maaseudun väki muutti maan taloudellisiin keskuksiin, Turkuun, Helsinkiin, Tampereelle jne.



Hyvinvointivaltion kehityksen kannalta on mielenkiintoista, että modernin valtion kehityksen keskeinen tekijä, koulutus, jäi pitkälle 70-luvulle uudistuskehityksen ulkopuolelle. Koulutuksen yhtenäistämistä, joka sittemmin osoittautui voimavaraksi, sen sijaan että se olisi ollut kansantalouden taakka, suunniteltiin jo suhteellisen varhain. Yrijö Ruudun komitean mietintö 1948 sisälsi jo peruskolun idean. Taustalla oli lähinnä Ruotsissa kehitetty malli, joka tosin sittemmin osoittautui ainakin peruskoulunvastaisessa propagandassa varsinaiseksi kauhujen kattilaksi: ruotsalaiskoululaisten romahtanutta yleissivistystä ja maan ylioppilaskokeiden lähes täydellistä epäonnistumista kauhisteltiin vielä 1970-luvun lopulla.



Talouden yleinen kehittyminen ja osaavan työvoiman tarve sekä pyrkimys tasoittaa yhteiskunnan sosiaalisia eroja johtivat kuitenkin pitkän poliittisenkamppailun tuloksena lopulta yhtenäiskouujärjestemään, joss oieastaan koko oppivelvollisuusajan lasten koulutus järjestetään periaatteessa samoin ehdoin. Toki tästä on nykyisin poikkeuksia, mutta niiden merkitys on kokonaisuudenkannalta lähes olematon. Tärkeä muutos oli, että samalla siirryttiin suhteellisen lyhyellä aikavälillä maksuttomaan koulutukseen, joka kattoi kaikki opinnot aina ylimpään loppututkintoon asti valtion ja kuntien ylläpitämissä oppilaitoksissa. Uudistuksiin liityi myös yliopistojen valtiollistaminen. Uudistuksen ikoniksi nousi Kouluhallitusta vuodesta 1971 johtanut Erkki Aho (SDP). Peruskoulujärjestelmään siirtyminen saatettiin loppuun 1977.



Peruskoulu-uudistus ei kuitenkaan saanut osakseen varauksetonta kannatusta. Vielä 1998 koullulakiuudistuksessakeskeisenä poliittisena kiistakysymyksenä oli yksityiskoulujen asema, jossa päädyttiin kompromissiin, jossa kuitenkin yksityiskoulujenkin opetussuunnitelmat jäivät valtiovallan tiukkaan kontrolliin. Toisaalta ”ykstyisten” koulujen rahoituksen pääosa jäi yhteiskunnan katettavaksi. Sisällöltään ideologisia kouluja ei sallittu, ideologiset erot jäivät pedagogiikan osalle. Peruskoulujärjestelmän ”valteiksi” ovat nousseet pärjääminen kansainvälisissä oppisuoritusvertailuissa ja vertaansa vailla oleva yleinen kansansivistys, joka näkyy mm. ”liian suurena” akateemisen tutkinnon suorittaneiden määränä. Se, että loppututkinnon suorittaneita on ”liikaa” on kuitenkin ideologinen ongelma, miksi siivooja ei voisi/saisi olla maisteri?



Viimeaikaisten tutkimusten mukaan osa peruskoulun keskeisistä tavoitteista on kuitenkin jäänyt saavuttamatta, mm. menestyksen riippumattomuus vanhempien asemasta tai asuinkunnasta. Vaikka vaikutus on vähentynyt, sen ei voida katsoa poistuneen. Näiden ongemien osalta ratkaisu on kuitenkin jäänyt lähinnä keskustelun tasolle, uusia malleja ei ole esitetty. Ongelmakysymys on myös: Voidaanko noita vaikutuksia edes teoriassa poistaa? Mielenkiintoinen kehitys on myös ollut viimeaikainen suuntaus, jossa akateeminen ura ei olekaan enää välttämättä se halutuin. Ammatillisten oppilaitosten houkuttelevuus on lisääntynyt, ilmeisesti myös ammattikorkeakoulujärjestelmän ulottumisena perinteisten kauppakorkeakoulujen ja polyteekin ulkopuolelle.



1960-luvun lopulla Suomeen kehittyi Kokoomuksen piirissä ”sosiaalisen valintatalouden” ajatus, joka nojautui K.R. Popperin esittämiin yhteiskunnallisiin ajatuksiin (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset: Platoon, Hegel, Marx). ”Sosiaalinen valintatalous” nousi etualle Kokoomuksessa erityisesti 70-luvulla, mutta kaatui pääasiassa sen keulakuvan, Juha Vikatmaan, itsemurhan myötä. Suntauksen ikoneista jäi valtakunnan politiikkaan oikeastaan vain Ilkka Kanerva, joka käytännössä luopui ajatuksen kehittämisestä – sikäli, kuin hän sitä koskaan oli kehitellytkään. Suuntauksen tärkeimmäksi saavutukseksi jäi ”sukupolvenvaihdos” ja kekkosvastaisuudesta luopuminen Kokoomuksessa.



Asutuslainsäädäntö toisaalta helpotti elintarvikepulaa lisäämällä omavaraistalouksien määrää massa, jossa elintarvikepula oli huutava, toisaalta loi maaseudulle tahattomasti työvoimareservin, joka oli käytettävissä 1960-luvun suuressa taloudellisessa murroksessa, kun teollisuuden vienti tosissaan pääsi vauhtiin, mutta oli murtua massiiviseen ammattitaitoisen työvoiman muuttoon Ruotsiin parempien palkkojen perässä. Maaseudun ”liikaväestö” Savosta, Kainuusta jne. muutti maan kasvukeskuksiin paikkaamaan työvoimapulaa.



Hyvinvointivaltioideologia alkoi Suomessa saada järeää vastustusta Margaret Tacherin ja Ronald Reaganin ”saavutusten” myötä. Näitä uusliberalismin sankareita, joiden mukaan ”yhteiskuntaa ei ole” (Tacher) ja sosialismi ja Neuvostoliitto on ”suuri saatana” (Reagan), alettiin ihailla erityisesti piireissä, joiden käsitys Suomen kansantalouden pohjasta ei ollut realistinen. Haaveiltiin rikastumisesta, tuloerojen kasvusta ja mm. edelleen mahdollisuudesta ja resursseista palkata palveluskuntaa, kotiapuolaisia jne.



Verotuksesta tuli uusi kirosana suomen kieleen ja aiemmasta vähemmistökommunistien (taistolaiset) vaatimuksesta, ”valtion tulee maksaa verot”, tuli julki sanomaton tavoite: yhteiskunnan etuudet piti voida säilyttää, ainakin omalla kohdalla, ilman, että niiden kustantamiseksi perittäisiin veroja. Vaatimuksen absurdius jäi (ja on näköjään edelleen) huomaamatta. Samalla alettiin vaatia STK:n aikoinaan läpi ajaman työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista, koska sitä pidettiin ”sosialismina” (!) ja kilpailua rajoittavana – mitä jälkimmäistä se tietysti olikin, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli taata työrauha. Paradoksaalista on, että tacherismi löi itsensä läpi Suomessa oikestaan vasta 1990luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun se muualla Euroopassa oli jo hylätty ilmeisen virheellisenä pidettynä talouspolitiikkana.

 

 

Tämän kirjoitussarjan kommentointi on keskitetty viimeiseen osaan.

 

Hyvinvointivaltion historia 4 -Hyvinvointi ja talous

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat