jheyno Gutta cavet lapidem - non forte, sed saepe cadendo

Hyvinvointivaltion historia 1 - Mitä se on, ja miksi se on

Hyvinvointivaltion käsitteestä



Hyvinvointivaltio on käsitteenä oikeastaan melko epämääräinen.. Usein tulkitaan, että kyse olisi puhtaasti heikompiosasisiin kohdistuvista yhteiskunnallisista rakenteista ja toiminnoista. Taustalla on anglo-saksisessa maailmassa käytetty termi, ”welfarestate” (hyväntekeväisyysvaltio), ja sen sekoittaminen yleisempään ”hyvinvoinnin” käsitteeseen.



Hyvinvointivaltio voidaa käsittää siis kuitenkin myös laajemmin kuin pelkästään heikompiosaisten olojen turvaamisena. Siihen voidaan liittää yleinen oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu ja muut vastaavat ilmiöt. Tällöin pohjoismaisen hyvinvointivaltion yleistä historiallista mallia täytyy tarkastella pitemmällä aikavälillä kuin pelkästään 1900-luvun alusta lähtien. Viitteitä jonkinlaisesta ”sosiaaliturvasta” voidaan löytää jo keskiaikaisista ruotsalaisista maakuntalaeista, tai esimerkiksi verotusjärjestelmästä, joka ainakin jo 1300-luvulla pohjautui vakiintuneesti alkeelliseen progressiojärjestelmään apu- ja lisäveroineen.



Moderniin hyvinvointivaltio-käsitteeseen kuuluu kuitenkin pääasiassa vain tarkasteltu sosiaaliturva, joka rajataan lähinnä terveydenhoito ja taloudellinen toimeentulo -käsitteiden ympärille. Käytännössä sosiaaliturvaan kehittyneessä valtiossa oleellisesti kuuluva koulutus ja sen järjestäminen jätetään yleensä sosiaaliturvakäsitteen ulkopuolelle, mitä pidän virheenä. Koulutusmenot tulisikin oikeastaan lukea sosiaalimenoihin, koska käytännössä nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa ei ilman koulutusta tule toimeen. Varsinaisesti hyvinvointivaltioideologiassa onkin kyse kaikkien kansalaisten ainakin periaatteessa yhtäläisistä mahdollisuuksista osallistua aktiivisesti talouden kehittämiseen, sekä tuottajina että kuluttajina. Viimemaninittu edellyttää viimekädessä tullonjakoon puuttumista politiikan keinoin, kuvitteellisen ”markkinoiden näkymättöman käden” (A. Smith) kustannuksella.



Sotien aikaiseen ja jälkeiseen hyvinvointivaltioajatteluun liitettiin myös, käydyn sodan ilmeisenä seurauksena, uusi tehokkuusajattelu: jokaisen ”oman paikan” löytäminen. Siinä, kun armeija toimi koko kansan ja valtion päämäärien hyväksi, kuten ajateltiin, katsottiin, että yritys voitiin rakentaa samalla periaatteella, ikään kuin pienoisarmeijaksi: jokaiseen tehtävään pyrittiin löytämään sopivin ja pätevin, päämääränä, ei pelkästään yrityksen vaan, koko kansan ”kokonaisetu”. Seuraus tästä ”siviilimilitarisoinnista” oli, että useiden johtavien teollisuusyritysten johtoon valikoitui menestyneitä rintama- ja esikuntaupseereja ja ”patruunahallinnosta” tuli yrityksen perusmalli (Wallden, Wahlfors jne.). Samalla eräillä aloilla, kuten metsäteollisuuden tuotantolaitoksissa, naisten asema ja määrä muuttui, naisten rooliksi miellettiin entistä enemmän kotiäiti ja miehen rooliksi ainoa elättäjä.



Hyvinvointivaltio Suomessa



Hyvinvointivaltion synty Suomessa liittyy voimakkaasti toisaalta Vapaussotaan ja toisaalta maamme teollistumiseen. Vapaussodan seurauksena syntynyt sotainvalidi-ongelma ja hävineen osapuolen ”poliittinen köyhyys” oli ratkaistava jotenkin. Voittaneen osapuolen vastuulliset poliitikot pyrkivät luomaan uudelleen maahan sosiaalisen rauhan, jonka pohjalta talouden kehitys saataisiin uudelleen vauhtiin. Toki vastustustakin oli paljon. Hävinnen osapuolen sotavankien tulevaisuus näytti aluksi toivottomalta, mutta vankileirijärjestelmän lopettamisen ja ”maannälkä”-ongelman ratkaisemisen jälkeen (Torpparilaki 17.7.1918) tilanne alkoi ainakin suurimmaksi osaksi rauhoittua. Tilannetta helpottimyös yleinen talouskasvu, ensimmäinen Maailmansodan surauksena tapahtunut jälleenrakennus.



Ennen toista Maailmansotaa hyvinvointivaltion ideologinen pohja oli kuitenkin sosiaalisessa hyväntekeväisyydessä, oikeudenmukaisuusajattelussa, ei niinkään talouden mekanismien hyödyntämisessä ja tehostamisessa. Tämä nousi merkittäväksi tekijäksi vasta toisen Maailmansodan jälkeen, oikeastaan vasta 1960-luvulla. Sitä ennen mm. invalidihuolto, vanhuuseläkkeet jne. pyrittiin järjestämään siten, että ne takasivat kohtuullisena pidetyn toimeentulon ja selviytyimismahdollisuudet etenkin henkilöille, joiden katsottiin joutuneen ongelmiin ”ilman omaa syytään”.



Kansalaisia pidettiin toki osana yhteiskunnan tuotantokoneistoa, mutta perusajatuksena säilyi ”oman onnensa seppä” -ajattelu, jonka juuret olivat vanhassa omavaraistaloudessa. Erityisenä ongelmana nähtiin alkoholisoituminen, jota pidettiin jokaisen ”omana syynä”, ei esim. yhteiskunnallisen toivottomuuden seurauksena tai lääketieteellisenä ongelmana, niin kuin nykyään.



Erityisesti ”työtä” pidettiin kansalaisen olemassaolon tarkoituksena ja samalla tavoitteena. Ajattleu näkyi keskeisesti mm. vammaishuollossa, jossa alkuaan työntekoa pidettiin kansalaisen velvollisuutena, joka vammaistenkin piti kyetä täyttämään parhaan kykynsä mukaan. Tämäkin ajattelu oli peräisin jo 1600-luvulta, jolloin ajateltiin, että ahkera työnteko säästi ihmisen ”syntisiltä ajatuksilta” (Palvelussääntö). Talousjärjestelmän kehittymättömyyden takia ei ollut tarvetta miettiä tai määritellä, mitä on ”työ”. Osin se on edelleen määrittelemättä ja kuuluu keskustelussa (valitettavsti) nk. itsestäänselvyyksiin – vaikkei se sitä tietenkään ole. Vasta oikeastaan 1960-luvun lopulla työstä alkoi tulla oikeus velvollisuuden sijaan. Tämä muutos korostui työllisyystilanteen ratkaisevasti heikennyttyä ”hallitun rakennemuutoksen” seurauksena 1980-luvun lopulta alkaen.



Ylipäätään on mielenkiintoista, että erityisesti Jatkosota loi keskustelun sosiaalihuollon järjestämisestä odotetun rauhan varalle, vaikka sota oli meneillään. Ilmeinen syy tähän oli, että sodan aiheuttamat invaliditeetti- ja mielenterveysongelmat nousivat korostetusti esiin kansan selvän segmentoitumisen takia. Tämä segmentoituminen, etenkin ”siviileihin” ja ”sotilaisiin”, toi aiemmin ”massaan hävinneet” ongelmat selkeästi esiin.



Myös rikollisuuteen kiinnitettiin huomiota. Sitäkin pyrittiin selittämään mieluummin henkisillä, jopa periytyvillä, ominaisuuksilla kuin sosiaalisista lähtökohdista. Sotienvälisen ajan hyvinvointivaltioajattelua ohjasikin, paitsi kotimainen tarve ja tavoitteenasettelu, ulkomailta saadut vaikutteet, mm. eugeeniset teoriat, ajatukset esim. rikollisuuden periytyvyydestä biologisesti, syntyvyyden merkityksestä yhteiskunnan luokka- ja sivistysrakenteelle yms.



Ajatus sosiaalisten ongelmien johtumisesta ”kansakunnan rappeutumisesta” sai jonkin verran kannatusta akateemisissa oikeistopiireissä. Valtavirta-aattelua siitä ei Suomessa kuitenkaan koskaan tullut.Nykyisen ajattelun mukaan lähtökohta oli perusteiltaa virheellinen, koska ei haluttu täysin tunnistaa koko lainsäädännön ja rikollisuus-käsitteen erityisesti mielivaltaisuutta: ”Rikos” on lainsäätäjän, periaatteessa täysin harkinnanvaraisesti ja mielivaltaisesti, rikokseksi määrittämä teko, ei aiemman ajattelun mukainen, periaatteessa Raamatusta löytyvä,”jumalallinen määritelmä”. Mielivaltaisen sopimuksen rikkominen ei voi olla perinnöllinen ominaisuus, mikä tosiasia jätettiin huomiotta.

 

 

Tämän kirjoitussarjan kommentointi on keskitetty viimeiseen osaan.

 

Hyvinvointivaltion historia 2 - Suomen "suuri murros"

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat